Christo kutsuu yleisön kävelemään vedellä
—Otsikko, Art Sanomalehti, huhtikuu 2015
”Ajattelin, ” aion olla 80-vuotias. Haluaisin tehdä jotain erittäin kovaa. '”
-Christo
**********
Järvi on mahdoton.
Järvi on maalaus järvestä; vesi maalaus vettä. Kuin kelluu toisella taivaalla. Liian sininen. Liian viileä. Liian syvä. Mahdotonta. Myös vuoret. Liian jyrkkä, liian vihreä puiden kanssa, liian valkoinen lumen kanssa. Kylät kaatavat mäet alas ja ajavat ruskean ja okran ja ruskeutuvat veden reunaan. Punainen laatta kattojen kaulakoru rannalla. Tasainen rauhallinen, ja keskipäivällä hiljaisuus kulkee Lago d'Iseon päästä toiseen, viinitarhoista miinoihin pieniin hotelleihin. Tässä hiljaisuudella on painoa. Hän nostaa ääntään.
” Kelluvat laiturit ovat kolmen kilometrin pituiset. Ja se käyttää 220 000 polyeteenikuutiota. Viisikymmentä senttimetriä 50 senttimetriä. Kaksisataa kaksikymmentätuhatta ruuvia. Lukituksesta.”
KiloMAYters. CentiMAYters. Hänen englanninsä on hyvä, mutta bulgarialainen aksentti on paksu. Jo nyt, niin monta vuotta myöhemmin. Hän kallistaa leukaansa tullakseen kuulluksi.
"Yhdeksänkymmentätuhatta neliömetriä kangasta."
MAYters.
"Ei vain laiturilla, mutta myös kaduilla."
Hiukset ovat valkoista halogeenia punaisen kova hatun alla ja punaisen anorakin yläpuolella. Pukupaita ja farkut. Ylisuuret ruskeat saappaat. Hän on hoikka, isokorvainen ja hienoluullinen, pitkillä, ilmeikkäillä käsillä. Ei korkea, mutta suora, jäykätön jopa 80-luvulla. Hän säteilee energiaa ja tarkoitusta.
Tilaa Smithsonian-lehti nyt vain 12 dollarilla
Tämä artikkeli on valikoima Smithsonian-lehden kesäkuun numerosta
Ostaa**********
"Sulzanosta Monte Isolaan ja ulos Isola di San Paoloon", hän sanoo. Jokainen laituri on rakennettu 100 metrin pituisiksi osiksi. Sitten liittyi. ”Lasien takana silmät ovat tummat, vilkas, väsynyt. Hän hymyilee. Tämä, puhuminen, on myös osa taidetta. ”Kuusitoista metriä leveä ja kalteva veteen sivuja pitkin”, hän elehti matalassa kulmassa oikealla kädellä, “kuin ranta”. Kaksi tusinaa Italian lehdistön jäsentä ja kaksi tusinaa paikallista poliitikkoa nyökkäävät ja seisovat ja kuiskaavat.
”Sata kuusikymmentä ankkuria. Jokainen ankkuri painaa viittä tonnia ”, Christo sanoo.
Hän seisoo juuri kannen talon perässä veneessä, jota sukeltajat käyttävät uppoamalla nuo ankkurit. Vene on pitkä alusta pitkillä rungolla. Kuten hän, vene ja sukeltajat ovat Bulgariasta. Sukeltajat ovat olleet täällä suurimman osan talvista, työskennellessä pimeässä ja kylmässä sekä syvän järven kuvittelemattomassa hiljaisuudessa. ”Sadan metrin syvyys”, Christo sanoo. Vene on muutaman sadan metrin etäisyydellä mereltä, lähellä kelluvaa rantaa, jossa valmiit laituriosat on sidottu. Waiting.
Hän siirtyy ryhmästä toiseen - kuka tahansa saa kommentin, kaikki saa tarjouksen, kuvan - toimittajien ja paikallisten kaupunginjohtajien ympäröimänä.
”35 venettä. Kolmekymmentä Zodiakkia. Kolmekymmentä aivan uutta moottoria. ”
Kamerat. Mikrofonit. Muistikirjat.
”Kuusitoista päivää. Sadat työntekijät. ”
Hymy laajenee.
”Tämän taiteen takia en ota palkkioita. Se on täysin irrationaalista. ”
Maalla rakennuskatoksessa vielä enemmän bulgarialaisia on palannut lounasta. Kaksi joukkuetta ruuvaavat yhteen kelluvat laiturit lohkoittain, kahdeksan tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa. Se vie kuukausia. Voit kuulla suuren jakoavaimen äänen mailia kohti hiljaisuudessa.
Kelluvien lautojen valmisteluun Christo, joka on toinen vasemmalta, etsii järveä vasemmalta, Antonio Ferrera, Valdimir Yavachev ja Rossen Jeliaskov. (Wolfgang Volz) 
Nosturi laskee kelluvan alustan ankkurien sijoittamiseksi laiturille. Christo ja Jeanne-Claude suunnittelivat kelluvien laiturien idean vuonna 1970, ja vuonna 2014 hän vieraili Pohjois-Italiassa ja valitsi paikkakunnalle Iseon järven, joka on 55 mailia itään Milanosta. (Wolfgang Volz) 
Rakennustyöntekijät kokoavat laiturit (valkoisella vasemmalla) 100 metrin pituisiin segmentteihin ja varastoivat ne järvelle lähellä projektin päämajaa. (Wolfgang Volz) 
Sukeltaja yhdistää köyden järven pohjassa olevaan maanalaiseen ankkuriin pitämään laiturit paikallaan. Ankkureita on 160, paino viisi tonnia. (Wolfgang Volz) 
Saksan Lyypekin Geo-Die Luftwerkerin työntekijät ompelivat 70 000 neliömetriä hohtavaa keltaista kangasta modulaariseen telakointijärjestelmään. (Wolfgang Volz) **********
Kaksi viikkoa kerrallaan, hän on maailman tunnetuin taiteilija.
Christo. Sukunimi Javacheff. Syntynyt 13. kesäkuuta 1935 Bulgariassa. Opiskelee taidetta. Paeta Neuvostoliiton ennakkoa itäblokin yli klo 21, saapuu Pariisiin keväällä 1958. Tapaa tulevan vaimonsa ja yhteistyökumppaninsa samana vuonna maalaamalla äitinsä muotokuva. Ensimmäinen kuuluisuusaalto tulee, kun he tukkivat rue Viscontin Pariisissa pinottujen öljyrumpujen avulla. Veistoksellinen kommentti Berliinin muurista, öljystä ja Algeriasta sekä kulttuurista ja politiikasta. Tuo oli 1962.
"Hyvin varhaisessa vaiheessa sodanjälkeisessä taiteessa he laajensivat ymmärrystämme siitä, mikä taide voisi olla", sanoo taidehistorioitsija Molly Donovan, avustava kuraattori Washingtonin kansallistaiteen galleriassa, DC: n "Rajan ylittäminen galleriasta ja museo - asettamalla töitä julkiselle alueelle, rakennettuun ympäristöön -, joka oli todella uraauurtava 60-luvun alkupuolella. ”
Sitten pienet kääreet ja keinotekoiset säilytystilat ja verhotut kankaat sekä käärityt suihkulähteet ja tornit ja galleriat. Sitten 10 000 neliöjalkaa kangasta, joka kääri Chicagon Nykytaiteen museota. Sitten vuonna 1969 miljoona neliöjalkaa kangasta verhottiin ja sidottiin kivien yli Sydneyn ulkopuolelle, ja ne ovat yhtäkkiä / eivät yhtäkkiä maailmankuuluja. "Taidekäsitys oli tuolloin niin kapea", muisteli australialainen taiteilija Imants Tillers, "että Wrapped Coast näytti olevan hullu teos." Elokuvantekijät alkavat seurata niitä. Toimittajille. Kriitikot. Faneja. Arvostelijoita. Sitten keskustelu siitä, mistä se on. Käsitteellinen taide? Maalaistaide? Ilmaisutaito? Ympäristötaide? Modernistinen? Post-Minimalistinen?
Kuten kriitikko Paul Goldberger on sanonut, se on "heti taideteos, kulttuuritapahtuma, poliittinen tapahtuma ja kunnianhimoinen yritys".
Valley Curtain, Colorado, 1972. Kaksisataatuhatta, kaksisataa neliöjalkaa kangasta, joka on vedetty kanjonin poikki Rifle Gapissä. Juoksu-aita, Kalifornia, 1976. 18 metrin korkuinen kangasmuuri, joka kulkee 24, 5 mailia San Franciscon pohjoispuolella sijaitsevien kukkuloiden läpi mereen; nyt Smithsonian Institution kokoelmissa. Ympäröivät saaret, Miami, 1983. Biscayne Bayn yksitoista saarta ympäröi 6, 5 miljoonaa neliöjalkaa kirkkaan vaaleanpunaista kangasta. Pont Neuf -kääre, Pariisi, 1985. Kaupungin vanhin silta käärittiin 450 000 neliöjalkaa kangasta, joka oli sidottu kahdeksan mailin köyteen. Sateenvarjot, Japani ja Kalifornia, 1991. Kolmetuhatta sata sateenvarjoa, 20 jalkaa korkea, 28 jalkaa leveä; sininen Ibarakin prefektuurissa, keltainen I-5: n varrella Los Angelesin pohjoispuolella. Kustannus? 26 miljoonaa dollaria. Kaksi vahingossa tapahtunutta kuolemaa. Kääretty Reichstag, Berliini, 1995. Miljoona neliöjalkaa hopeakangasta; melkein kymmenen mailia sinistä köyttä; viisi miljoonaa kävijää kahdessa viikossa. Portit, New York City, 2005.
"He ylittävät mielikuvituksemme rajat siitä, mikä on mahdollista", Donovan sanoo. ”Ihmiset pitävät juhliensa ilon tunteesta, työn ilosta. Teos ei ole välttämätön. Ne ovat vakavia teoksia. Avoimuus ja runsas väri - ihmiset reagoivat siihen. ”
"Heidän projektinsa toimivat edelleen mielesi suhteen", hän sanoo. ”Miksi he tuntevat olevansa niin voimakkaita tai merkityksellisiä? Maailmanlaajuisesti he ovat herättäneet paljon ajatuksia siitä, mikä taide voi olla, missä se voi olla, miltä se näyttää. He ovat todella laajentaneet paikkoja, joissa taidetta voi tapahtua. ”
Joten vuonna 2005, kun 7 503 porttia aukesi 23 mailin polkua pitkin Central Parkissa ja houkutteli yli neljä miljoonaa kävijää, kolumnisti Robert Fulford kirjoitti Kanadan kansallisessa postissa : “ Portit tulivat ja menivät nopeasti kuin auringonpimennys. He muistelivat muistellessaan kirsikankukan japanilaista kulttia, joka kukkii hetkeksi joka kevät ja japanilaisessa runoudessa symboloi elämän lyhyyttä. "
"Mielestäni Christoksen todella hämmästyttävä asia, syy siihen, miksi hän on löytänyt makean paikan taidemaailman ja koko maailman välillä - ja hän on niin suosittu julkishahmo", sanoo New York Timesin Michael Kimmelman, "johtuu siitä, että hän tajusi, että jos hän ottaisi taidetta, jos hän käyttäisi poliittista prosessia ja julkista tilaa taiteen tekemisessä ja yleisön tuomiseksi itse prosessiin, hän määrittelee uudelleen sekä tämän yleisön että tämän taiteen ja myös oli kutsuttu aiemmin julkiseksi taiteeksi. ”
**********
Puolivälissä Bergamon ja Brescian välillä; puolivälissä Milanosta Veronaan tielle Venetsiaan - Lago d'Iseo on Lombardian neljänneksi suurin järvi. Se on hillitty kesälomakeskus, jonka historia on palannut antiikista. Vuoria on verhoiltu marmorilla ja raudalla, ja niitä on louhittu ja louhittu yli 1000 vuotta. Franciacorta, Italian vastaus Champagneen, on valmistettu viinirypäleistä, joita kasvatetaan järven etelärannalla. 1920-luvulla Pilzónon pikkukaupungin lähellä oli kuuluisa vesikonetehdas. Mutta järvellä ei ole koskaan ollut kuuluisamman naapurinsa Como-järven viehätys- tai matinee-epäjumalan tähtivoimaa. Tähän asti.
Christo kuvittelee 18. kesäkuuta - 3. heinäkuuta 2016 Italiaa Iseo-järvelle. Kelluvat laiturit koostuvat 70 000 neliömetristä hohtavaa keltaista kangasta, jota kuljettaa modulaarinen telakkajärjestelmä, joka koostuu 220 000 korkeapaksuisesta polyeteenikuutiosta, jotka kelluvat veden pinnalla. -christojeanneclaude.net
**********
Se ei ole oikeastaan keltainen. Onko se? Enemmän kuin sahrami. Kuten portit Central Parkissa. Kuten laakson verho . Tuo heidän allekirjoitusvärinsä. Oranssi, mutta ei oranssi. Oranssi, jota valaisee jokin kaltainen; karkaistu jotain punaista. Ehkä. Ja se tulee olemaan erilainen reunoilla, joissa se on märkä. Tummemmaksi. Kuten Jeanne-Claude's hiukset.
Jeanne-Claude Denat de Guillebon. Kenraalin tytär. Järjestäytynyt. Kova. Hauska. Riitaisa. Viehättävä. Kaunis. Christo Javacheffin rakastaja, vaimo ja taiteen kumppani yli 50 vuotta. Tunnetusti syntynyt samana päivänä. Tunnetusti erottamaton. Hän oli yksi etuosa ja tarjoili tarjouksia.
"Työmme on vain iloa ja kauneutta", Jeanne-Claude sanoisi tai "Kyse ei ole kärsivällisyydestä, vaan intohimon asiasta."
Hän kuoli vuonna 2009. Nimi Christo kuuluu heille molemmille. Tämä on hänen ensimmäinen suuri projekti ilman häntä.
Ehkä paras tapa ymmärtää häntä ja ymmärtää heitä on käydä verkossa ja katsella elokuvaa hänen muistomerkkinsä kautta Metropolitan Art Museumissa.
Kun hän sanoo “Taiteilijat eivät jää eläkkeelle. He kuolevat ”, se koputtaa sinut takaisin.
Christo ja Jeanne-Claude: In / Out Studio
Christo ja Jeanne-Claude ovat luoneet joitain visuaalisesti henkeäsalpaavimpia teoksia kahdennenkymmenennen ja kahdenkymmenennen ensimmäisen vuosisadan aikana. Tämä tyylikkäästi suunniteltu tilavuus tarjoaa intiimin kuvan kulissien takana heidän monumentaalisten installaatioidensa suhteen.
Ostaa**********
Christo istuu Lakefront-hotellin kahvilassa, jota haastattelee Elle-lehden kirjailija. Hän selittää kuinka kelluvat laiturit yhdistävät mantereen Monte Isolan saareen ensimmäistä kertaa. Hän puhuu saaren keskiaikaisen tornin, Martinengon ja abbeyn kauneudesta huippukokouksessa, ja hän puhuu pienestä Isola di San Paolosta, Beretta-perheen lomakodista, ja hän kertoo hänelle monimutkaisesta suunnittelusta ja naurettavasta kustannuksella ja mikä kirkas, lyhyt komplikaatio siitä kaikki tulee.
"Kuusitoista päivää, sadat työntekijät, 15 miljoonaa dollaria."
Hän selittää rahoituksen - hän maksaa jokaisesta projektista myymällä taiteensa, ilman lahjoituksia, ilman sponsorointia - ja ehdottaa, että hän lukee Harvard Business Schoolin 2006 tapaustutkimuksen oppiakseen yksityiskohdat siitä, kuinka he tekevät sitä.
Jokaiseen asennukseen johtavien kuukausien ja vuosien aikana hän tuottaa satoja pienempiä taideteoksia: valmistelevia luonnoksia, tutkimuksia, malleja, maalauksia, kollaaseja. Tämän hän tekee yksin. Nykyään New Yorkin studio on täynnä tuloksia kankaita kaikissa koossa ja sinisissä sävyissä; järvet ja laiturit jokaisessa väliaineessa kynästä kynään pastelliin, värikynä maalatakseen hiileen; saaret ja tornit ja luostarit, jotka on kartoitettu ikään kuin satelliitin avulla, tai luonnosteltu muutamalla nopealla iskulla; yksinkertainen väripalkkuna tai monimutkainen ja tarkka arkkitehtonisena korotuksena. Jotkut monipaneelin kappaleet ovat useita metrejä metriä tai enemmän ja myyvät satojen tuhansien dollarien arvosta uskolliselle keräilijäpiirille.
Enempää ei tuoteta, kun kelluvat laiturit ovat tulleet ja menneet.
Installaatioidensa rahoittamiseksi Christo myy valmistelevia tutkimuksiaan, kuten vuoden 2015 kollaasi, ja varhaisia teoksia 1950- ja 60-luvuilta. (Christo ja Jeanne-Claude Studio) **********
Muutaman sadan metrin yläpuolella olevassa aitassa Floating Piers -joukkue työskentelee muunnetusta kuljetuskontista. Pieni huone on puhdas. Vuorattu pöydillä ja hyllyillä, kaapeilla ja tietokoneilla, pinottu laitteilla ja asiakirjoilla, sumisee tarkoituksella. Kolme ihmistä kolmella puhelimella, joissa on kolme keskustelua kolmella kielellä. Espressokone hõisee ja hyppää.
Siellä on projektipäällikkö Wolfgang Volz. Hän on älykäs, viehättävä ja kompakti saksalainen, joka on työskennellyt jokaisessa Christo ja Jeanne-Claude -projektissa vuodesta 1971. Vladimir Yavachev, operaation johtaja, Christon veljenpoika - pitkä, tumma, hauska. Sukeltaja ja elokuvantekijä, hän aloitti uransa Xton ja JC: n kanssa yli 20 vuotta sitten - kantamalla Wolfgangin kameralaukkua. Hänen vaimonsa ja tyttärensä Izabella ja Mina ovat myös täällä. Working. Kokouspäällikkö Frank Seltenheim - joka sai alkunsa yhdestä kiipeilijästä, joka veti kangasta Reichstagin yli. Antonio Ferrera, dokumenttimies, joka tallentaa jokaisen projektin jokaisen herätyshetken. Marcella Maria Ferrari, ”Marci”, uusi pääjohtaja. "Hän on jo yksi meistä", sanoo Wolfgang, joka on myös samanaikaisesti puhelimessa New Yorkin kanssa. New York on tässä tapauksessa Jonathan Henery, Jeanne-Clauden veljenpoika ja kaikkien projektien varapuheenjohtaja. Hoikka, 40-luvun puolivälissä, hän työskenteli olkapäätä hänen kanssaan 20 vuotta ja tekee nyt mitä hän teki. Järjestää. Luettelo. Tarmoa. Välittää.
**********
New Yorkin toimisto on vanha valurautainen rakennus SoHossa. Christo ja Jeanne-Claude muuttivat Pariisista vuonna 1964, ostivat rakennuksen vuokranantajaltaan 1970-luvun alkupuolella eivätkä koskaan poistuneet. Vastaanottohuone haisee kukista, hunajasta ja patchoulista, ja musiikkia soitetaan aina jonnekin matalalla. Ja jos menet vierailulle Christoon, hän tulee alas studiosta tervehtimään sinua, hänen ranskalaiset hihansuunsa, jotka on sidottu narulla ja peitetty hiilipölyllä, ja puhuu sinulle mistä tahansa. Noin vanhasta keskustasta Warholin, Jasperin ja kaverien kanssa.
"Voi varmasti", hän sanoo, "kyllä, Andy ja Rauschenberg, Johns, tuolloin yritimme kaikki tehdä työmme näkyväksi."
Mitä seuraavaksi.
”Odotamme nyt, että liittovaltion vetoomukset kertovat meille yli joen [pitkään suunnitellusta kangasasennuksesta Arkansasin joelle Coloradossa]. Se voi tapahtua milloin tahansa. ”
Tietoja Jeanne-Claude.
"Kaipaan eniten teosta koskevia väitteitä."
Ja hän ei ole vain kohtelias, hän on lämmin, hellä ja sitoutunut, eikä hän koskaan sano sitä, hän on liian hyvätapainen, mutta haluaa palata töihin. Heti kun menet, heti kun kätit ja siirryt ovelle, hän on matkalla takaisin yläkertaan studioon.
Christolle, joka työskentelee hänen SoHo-studiossa, taide on ”vapauden huutaa” (Wolfgang Volz) **********
Katastrofi.
Kaikkien näiden toimittajien edessä Christo kertoi, että hankkeen köydet tulevat Yhdysvalloista.
"He ovat kotoisin Cavalieri Corderiasta", Vlad sanoo. “Tien varrella Sale Marasinossa! Viiden kilometrin päässä täältä! Missä puhut tänä iltana! ”
”Oyoyoy”, Christo sanoo koomisessa yllätyksensä, hämmennyksensä tai itsensä pilkauksensa.
”Sinun on ensin sanottava, että kelluvien laiturien köydet tulevat Cavalieri Corderia of Sale Marasinosta.” Vladimir on korostunut.
Tämä on tärkeää. Jokainen projekti käyttää mahdollisimman monta paikallista toimittajaa ja valmistajaa. Esimerkiksi Pohjois-Italian neljässä tehtaassa on valettu kellon ympäri lähes neljännes miljoonaa kelluvaa kuutiota. Liikearvo ja hyvä liiketoiminta.
”Oyoyoy. Cavalieri Corderia of Sale Marasino. ”
Kuulet hänen kuiskaavan sitä loppupäivänä.
Esitys Sale Marasinon yhteisökeskuksessa on sama, jonka hän antoi kaksi viikkoa sitten New Yorkin lukiossa, mutta samanaikainen käännös hidastaa sitä hiukan. Kääritty rannikko. Laakson verho. Juoksu-aita. Ympäröivät saaret. Pont Neuf. Reichstag. Portit .
Se, että Christo puhuu suoritetuissa lauseissa innokkuudestaan, vaikeuttaa kääntäjän työtä; hän toimittaa italiankielisen version prestissimo - mutta ei voi koskaan saada kiinni.
Ensimmäinen asia, jonka hän sanoo: “Haluan kiittää Cavalieri Corderian köyttäjiä kaikesta käyttämästämme köydestä. Erinomainen. ”Huone purkautuu suosionosoituksina.
Pieni teatteri on täynnä, ehkä 300 ihmistä. Tämä on yksi viehätyskampanjan viimeisistä pysähdyksistä. He ovat tehneet tämän näyttelyn melkein jokaisessa kylässä järven ympärillä. Yleisö näkee kaikki PowerPointed-projektit - Kääretystä rannikosta The Gates -sarjaan valokuvasarjassa, suurimman osuman ylittämisen jälkeen, sitten muutaman luonnoksen The Floating Piersin 220 000 kuutiosta. 70 000 neliömetriä kangasta. 160 ankkuria. Viisi tonnia jne. Ja niin edelleen.
Hän on nyt edessä, missä hän oli ennen.
“Taide ei ole vain laituri tai väri tai kangas, vaan se on myös järvi ja vuoret. Koko maisema on taideteos. Kyse on siitä, että sinulla on henkilökohtainen suhde siihen. Sinä siinä, koet sen. Tunne siitä. Haluan sinun kävelevän sen yli paljain jaloin. Erittäin seksikäs. ”
Käännös. Suosionosoitukset. Sitten yleisö Q ja A.
”Paljonko se maksaa?” On melkein aina ensimmäinen kysymys.
"Ei mitään. Se on ilmainen. Me maksamme kaikesta. ”
"Kuinka saamme liput?"
"Et tarvitse lippuja."
”Mihin aikaan se sulkeutuu?
”Se on avoinna ympäri vuorokauden. Sään salliessa."
"Mitä tapahtuu, kun se on ohitse?"
"Kierrätämme kaiken."
"Kuinka pysyt niin energinen?"
"Syön aamiaiseksi joka päivä kokonaisen päänsä valkosipulin ja jogurtin."
Ja Christo vastaa aina kahteen viimeiseen kysymykseen, vaikka kukaan ei kysyisi niitä.
Mitä varten se on? Mitä se tekee?
”Se ei tee mitään. Se on hyödytön."
Ja hän säteilee.
**********
Nyt valokuvia ja nimikirjoituksia kaikkien kanssa, jotka haluavat. Sitten pormestari vie hänet mäkeä päivälliselle.
Ihana maalaismainen majatalo korkealla puiden keskuudessa. Orazio. Pääruokasalissa Christon kunniaksi järjestely jokaista paikallista ruokaa ja herkkua. Pöytä pöydän jälkeen antipasti-, liha- ja kala-, leipää ja viiniä ja etikkaa pelloilla ja tiloilla järven ympärillä. Hermostunut nuori mies nousee ja pitää vilpittömän puheen paikallisen orgaanisen oliiviöljyn vertaansa vailla olevasta laadusta. Kun hän on valmis, kahdella kokilla on mukana koko paistettu imusika.
Takana olevassa pöydässä Christo poimii pienen lautasen marinoituja vihanneksia ja paistettua sianlihaa sekä leipää ja oliiviöljyä kannustaen kaikkia muita syömään. "Joskus meidän on muistutettava häntä syömästä ollenkaan", Vladimir sanoo. Wolfgang on päällä ja pois puhelimesta tulevasta kokouksesta Bresciassa prefektin, prefektin, eräänlaisen alueen kuvernöörin kanssa. Todella voimakas.
Illallisen jälkeen kaksi asiaa. Ensin joku antaa hänelle “käärittyä” polkupyörää. Se muistuttaa omituisesti hänen varhaisinta työtään; eli 1960-luvun alkupuolelta löytyy hänen kääritty moottoripyörä miljoonien arvoisissa kokoelmissa. Hän on erittäin ystävällinen pyörästä.
Sitten paikallinen kirjailija Sandro Albini tarttuu Christon kyynärpäähän ja viettää useita minuutteja selittääkseen teoriaansa, jonka mukaan maalauksen La Gioconda ( Mona Lisa ) tausta on oikeastaan Lago d'Iseo. Hän esittää vakuuttavan tapauksen. Leonardo vieraili täällä. Ajoitus toimii. Herra Albini on hiljainen, mutta päättäväinen, ja keskustelu jatkuu jonkin aikaa.
Antaa sinulle mahdollisuuden ajatella Leonardoa, taidetta ja Christoa ja miten taiteilijat työskentelevät myöhäisessä elämässä ja mitä se voi tarkoittaa. Jotkut taiteilijat yksinkertaistuvat vanhetessaan, linja muuttuu eleelliseksi, harjahalvaus kaavamaiseksi; jotkut monimutkaistuvat, ja teoksesta tulee barokkityyppistä, rokoko, etsimällä tai piilotettaessa jotain yksityiskohtaisissa sarjoissa. Jotkut plagioivat itseään. Jotkut luopuvat.
Matisse, Picasso, Monet, Garcia-Márquez, Bellow, Casals. Ei ole yhtä tapaa tehdä se. Ehkä se on halu yksinkertaisuuden täydellisyydelle. "Nämä kaksi vaatimusta yksinkertaisuuden ja kokeilun vuoksi voivat viedä sinut vastakkaisiin suuntiin", sanoo taidehistorioitsija Simon Schama. Hän asettaa Christon ja hänen projektinsa pitkään perinteeseen, jatkumo jatkuu Titianista Rembrandtiin Miroon de Kooningiin. ”Sen ydin on yksinkertainen, mutta prosessi, jolla se perustetaan, on suuri monimutkaisuus.” Se on myöhäisen elämän essentsialismin jännitys. Hemingwayn alkukieli Vanhassa mieressä ja merellä . Myöhäinen Mozart, Requiem . Beethoven, myöhäisten jousikvartettojen kylmä selkeys. (Niin moderneja, ne olisi voinut kirjoittaa viime viikolla.) Ajattele Shakespearea, myöhäisiä näytelmiä. Tempest . Tai Donald Justice-runo, “Prosperon viimeiset päivät”, jonka osa kuuluu:
(Mitä mielikuvia hän oli aiheuttanut, mitä salamoita
Löysää maailman takilassa!)
Jos nyt sen täytyi tehdä uudestaan,
Hänen tarkoituksestaan puuttui mitään.
Idea laiturista on yli 40 vuotta vanha. Christo ja Jeanne-Claude saivat kuvan argentiinalaiselta ystävältä, joka ehdotti heidän tekevän ympäristöteoksen River Platelle. Ei voitu tehdä. Sitten he yrittivät Tokyo Bayä, mutta byrokratia oli mahdotonta eikä tekniikkaa ollut olemassa. Siksi ajatus:
”Olen 80-vuotias. Haluaisin tehdä jotain kovaa. ”
Vanha mies on nuoren miehen perillinen. Vanha mies noudattaa lupausta. Taiteilijat eivät jää eläkkeelle.
Christo kiittää herra Albinia ja suuntaa autoon.
Nyt takaisin aittaan.
Nyt töihin.
Sitten nukkua.
**********
Nyt kenttämatka. Tehtaan takana olevan mäen huipulle. Omistajat tuntevat jonkun, joka tuntee jonkun, joka omistaa kiinteistön harjanteella tuhat jalkaa ylöspäin karistosta. Yhdeksän ihmistä Land Rover Defenderillä tiellä kuin vuohen polku ajaa vuoren huipulle.
Se on komea vanha paikka, aidatulla ja rivitalossa, matalien seinien ja puutarhojen sekä oliivipuiden kanssa. Näkymä joka kulmasta on koko taivaan kupoli, Alppien maailma sekä järvi ja taivas.
Christo seisoo pitkään yksin puutarhan laidalla. Katsoo alas veteen. Etsii alas laumoihin. Kuvailla maailmassa mitä hän on jo tehnyt mielensä. Täältä hän näkee sen täydellisen.
”Kaunis”, hän sanoo kenellekään erityisen.
Vlad, jota ei tällä hetkellä liikuta kauneus kuin mahdollisuus, osoittaa korkealle huipulle muutama kilometri itään ja sanoo: ”Voimme laittaa toistimen sinne.” Heillä on oma radioviestintäverkko The Floating Piers -laitteille . Toiminta, turvallisuus, henkilöstö, logistiikka.
Sitten Vlad ja Wolfi ja Antonio järjestävät Marcille muotokuvan istumisen yhdelle noista matalista seinistä älypuhelimen avulla nähdäksesi, vastaako tausta Mona Lisan taustaa -, selitettiin heille kaikille niin pitkällä tavalla. Marcin hymy on todella arvoituksellinen, mutta tulokset eivät ole vakuuttavia.
Niin. La Gioconda . Ajattele kuinka se saa sinut tuntemaan. Ajattele portteja. Juoksu-aita. Sateenvarjot. Kääritty Reichstag. Ympäröivät saaret . Ajattele taiteen voimaa. Portit eivät muuttaneet Central Parkia. Portit eivät muuttaneet Manhattania. Portit muuttivat sinut . Vuosia myöhemmin ajattelet heitä edelleen.
Pidätämme taiteelle saman voiman kuin uskonnon. Muuttua. Ylittää. Lohduttaa. Kohottaa. Innostaa. Luodaan itsessään armon kaltainen tila.
**********
Nyt Brescia ja prefekti.
Sama esitys, mutta korkealla marmorisalilla vaatimattomalle paikallisten turvotusten yleisölle. Etuosa, suorakaiteen muotoinen, komea, humoristinen ja täydellisesti räätälöity sinisessä puku, johtaa pois. Sitten Christo.
”Se mitä teen on turhaa. Absurdi ”ja niin edelleen vuosien ja projektien kautta. Hän viettää muutaman minuutin kahteen tulevaisuuden mahdollisuuteen. Joen yli ja tällä kertaa pysyvä massiivinen arkkitehtoninen yritys Mastaba, Vanha kuningaskunta hautaa satojen jalkojen korkeuteen rakennettuja öljyrummeja Abu Dhabin autiomaahan.
Kun Christo puhuu näistä asioista, saat käsityksen - harvoin mutta voimakkaasti - että hän odottaa Jeanne-Claude'n saattavan päätökseen lauseen.
PowerPointin jälkeen valta ja juhla paikallisille pappeille prefeton virallisessa huonepaketissa.
Fancy alkupaloja, pieniä ja kunnianhimoisia, syömään seisovana. Franciacorta huilussa. Koko pöytälevy tuoretta panettonea.
Seuraavan tunnin ajan Christo seisoo paikallaan, kun paikallisten arvohenkilöiden virta esiintyy. Hän kättelee ja nojaa sisään kuuntelemaan kutakin heistä. Antonio kelluu kameransa kanssa. He kysyvät kaikki samat kysymykset. Kun? Kuinka paljon? Mitä seuraavaksi?
Ympyrässä on aina vähän tilaa hänelle.
Jos seuraat häntä tarpeeksi tarkasti, voit nähdä sen. Tai ehkä luulet vain näkeväsi sen. Haluatko nähdä sen. Hänen vasemmalla puolellaan on tilaa. Ja tämän asian hän tekee vasemmalla kädellä puhuessaan poliitikkojen ja byrokraattien kanssa. Kuinka sormet taipuvat ja peukalo harjaa sormenpäitä, kuin hän saavuttaa kätensä.
**********
Nyt länteen Bresciasta autostradalla. Christo, Wolfgang, Antonio. Nopeasti. 140, 150, 160 km tunnissa - iso Mercedes veturi pimeässä.
Wolfgang ajaa. Christo syvällä takaistuimella hänen takanaan. Antonio edessä ratsastuspistooli kameran ollessa sylissä. "Luulin, että meni hyvin", hän sanoo. ”He olivat erittäin mukavia. He todella rullasivat punaisen maton meille. "
"He tekivät", sanoo Wolfgang.
Christo on hiljainen ensimmäistä kertaa aamusta lähtien, katsellen ikkunasta 20 tunnin päivän 15 tuntiin. Italia on epäselvyys.
"Vielä..."
"Uskon, että he todella pitävät meistä ... todella pitävät projektista."
"Silti", Wolfgang sanoo, "haluaisin vähän vähemmän punaista mattoa ja vähän enemmän toimintaa."
Christo nyökkää katselematta ikkunaansa.
"Näit sen kokoushuoneen", Wolfgang sanoo Antoniolle. ”Olemme viettäneet paljon aikaa tuossa kokoushuoneessa. Tuntia. Tuntikausia."
"Onko lupa?"
"Joo. Meillä on kaikki luvat ja luvat. Nyt. Mutta kesti paljon kokouksia pöydän ympärillä. Kuukausi toisensa jälkeen. Minä ja Vlad edestakaisin. Christo. Edestakaisin. He ovat hyvin, um, tahallisia . "
**********
Ja tämä on osa taidetta, myös yksityiset kokoukset ja julkiset kuulemiset sekä ehdotukset ja vastaehdotukset ja paikallisten poliitikkojen nyökkäys ja hymy. Kuva-op.
”Entä liikennesuunnitelma?” Christo kysyy. "Voisitko kertoa, lukeeko hän liikennesuunnitelman?"
"En tiedä", Wolfgang sanoo. "En usko niin."
”Oyoyoy”, Christo sanoo alhaalla auton takaa.
Kelluvien laiturien liikennesuunnitelma on 175 sivua pitkä. Valmistelu kesti vuoden. Se maksoi 100 000 euroa.
"Ehkä hän on lukenut sen", Wolfgang sanoo, kätensä liikuttamatta pyörässä. ”Ehkä hän ei ole. Hän on käsittämätön. ”
Kelluvat laiturit vetävät ehkä 500 000 kävijää 16 päivässä kaupunkiin, jolla on yksi päätie.
”Oyoyoy.”
"Joo. Todellakin. Oyoyoy.”
"Milloin he lukevat sen?"
"Kuka tietää? He eivät ole kiireellisiä. ”
"Olemme", Christo sanoo.
"Aina", sanoo Wolfgang.
"Olisi parempi aloittaa aikaisemmin."
"Epäilemättä."
Ja älä jätä tätä viime hetkeen. Linja-autot. Poliisi. Tiet. Ihmiset. Oyoyoy. Kuinka he eivät voineet lukea sitä vielä? ”
”Ehkä hän luki sen. Ehkä he kaikki lukevat sen. ”
”Miksi he odottavat? Mitä heidän on tehtävä? Ei mitään. Ei mitään. Heidän on vain hyväksyttävä se. Täytyy vain sanoa kyllä. Heidän ei tarvitse edes maksaa mistään. Me maksamme kaikesta. ”
Sitten kaikki ovat hiljaa. Italia ryntää ohi. Kojetaulu hehkuu.
"Silti", Antonio sanoo, "he olivat todella mukavia."
**********
Ehkä tämä on elämä, jonka valitset itsellesi, jos pystyisit. Yöt ympäri maailmaa outoissa, upeissa paikoissa. Sinä ja perheesi. Kaikkien rakastama.
Nyt ravintola Palazzolo sull'Ogliossa, pienessä kaupungissa puolen tunnin päässä etelään järvestä.
” Bellissimo grande! ”Kutsuu naista matkalla ulos ovesta, kun hän näkee Christon kävelevän hänen ohitseen. Iso kaunis.
Vlad löysi tämän paikan. Neljännen sukupolven perheen cucina, jota johtavat Maurizio ja Grazia Rossi. Vaatimaton. Lähellä rautatieasemaa. Tumma puu. Huurretut lasiovet. Työläisen paikka. Baarissa on Faema E 61 -espressokone, joka on yhtä iso ja kirkas kuin antiikin Cadillacin puskuri. Takana oleva ruokasali on ripustettu joka tavalla paikallisten maalareiden työhön. Se on sellainen ravintola, josta olet nostalginen, vaikka istutkin siinä.
”Rentoudu”, Christo sanoo. "Istu alas. Syödä."
Ja he tekevät. Frank kiipeilijä on täällä, ja Izabella ja Mina, ja Antonio ja Wolfi ja Vlad, Marci ja Christo sekä järviyhdistyksen suloinen, pitkäkarvainen presidentti Giuseppe Faccanoni. Kaikki isolla pöydällä edessä. Yksinkertainen valikko. Suuret annokset. Tripe-keitto. Passata di fagioli . Valkoinen lasanna. Paikalliset kalat. Paikallinen liha. Paikallinen viini. Omistajan setä valmistaa juustoa. Franciacorta Lago d'Iseon rinteiltä. ” Tervehdys! ”
Keskustelut ja lausekatkelmat pöydän ympärillä, päällekkäiset vuoropuhelut kuin jotkut Preston Sturgesista. Esimerkiksi he muuttivat järvenrantahotellista mäkien ylöspäin olevaan linnaan.
"Säästämme 30 000 euroa kuukaudessa", Vladimir sanoo. "Mina, kulta, mitä haluat?"
"Siellä on biljardisali", Christo sanoo.
"En halua lihapullia", Mina sanoo.
"Mutta kukaan ei ole vielä käyttänyt sitä", sanoo Wolfgang. ”Minulla on ryöstö. Työskentelemme kaikki seitsemän päivää viikossa. ”
” Grazie ”, sanoo Maurizio.
"Ehkä lihapullot", Izabella sanoo.
Lautaset tulevat ja menevät, lihapullit syödään, viini kaadetaan. Lopulta, lyhyesti, liikennesuunnitelma tulee uudelleen.
”Oyoyoy.”
**********
Mina nukkuu Izabellan sylissä. On myöhä. Wolfi ja Marci menevät edestakaisin puhelimissaan karabiinierien kanssa . Hälytys meni irti, mutta kukaan ei tiedä miksi. Wolfgang luulee, että yövartija laukaisi sen itse.
Jälkiruoka nyt, ja Maurizio haluaa Christon kokeilevan kotitekoista halvaa. "Tiedän mistä lapseni tykkää ja tiedän mistä Christo tykkää", Vlad sanoo hänelle. "Hän ei pidä halvaasta."
Hän ei pidä halvaasta.
Joten he tuovat hänelle suuren kiila vaniljakakkua tuoreella kermavaahdolla. Omistaja tuo loput pöydälle evästeet, jotka on tehnyt Pohjois-Afrikasta sponsoroitujen pakolaisnaisten osuuskunta. Sitten espresso. Tulossa keskiyöllä.
Vlad vie suurimman osan pöydästä kotiin linnaan. Wolfi ajaa takaisin järvellä olevaan aitojaan työskentelemään muutama tunti hiljaisuudessa ja tarkistamaan hälytys.
**********
Aamun aikaan se on hiljainen järven ympärillä. Mikään ei liiku, mutta aurinko.
Jotenkin tämä on olemassa kitšin ja performanssitaiteen lyömättömän postmodernismin ulkopuolella, vuosisadan puolivälissä olohuoneen modernismin sujuvien jazzistandardien ulkopuolella, vakavuuden tai ironian tai aikomuksen ulkopuolella, minkäänlaista luokkaa ulkopuolella. Jotenkin installaatiot ovat yhtä intiimiä kuin monumentaalisia, ja riippumatta siitä, mitä muuta tapahtuu, taideteoksen sisällä missä seisot, olet turvassa.
Kelluvat laiturit.
Ehkä taiteilijan elämän todellinen työ on taiteilijan elämä.
**********
Kuukautta myöhemmin hän on palannut New Yorkiin. Hän työskentelee aikaisin. Hän työskentelee myöhässä. Hän on yläkerrassa studiossa ja saa suuret palat maksamaan laiturit. Ranskalaiset hihansuut ovat tummia hiilellä.
Vlad soittaa. Wolfi soittaa. Marci soittaa. Puhelut tulevat koko päivän päivittäin päivityksillä Italiasta: lisää osioita valmis; enemmän ankkureita upotettu; laskut / kassat; kuorma-autot tulevat / kuorma-autot menevät; turistit estävät liikennettä saadakseen välähdyksen irtoa; laiturien; Christosta. Prefetto tarvitsee enemmän paperityötä. Päivät ovat tikitty pois.
Jos olisit vieraillut hänessä, tapaisit hänet tuolla toisen kerroksen vastaanottoalueella. Toimittajat astuvat sisään / toimittajat astuvat ulos. Christo on väsynyt, mutta hänen silmänsä ovat vaaleat ja kädenpuristus tiukka.
Haistit tuo hajusteen ja kuulet tuon musiikin, ja nyt tiedät, että hajuste oli Jeanne-Claude'n. Enkeli, kirjoittanut Thierry Mugler. Christo ruiskuttaa sitä joka päivä, yläkerrassa ja alas. Ja musiikki on hänen rakastettuaan Mozartia, pianokonsertto nro 27, Mozartin viimeinen, ja hän soittaa sitä matalalla silmukalla kuin taikuutta loihtia ja pitää hänet.
Sitten uusi illallinen keskustassa.
”Kolme kilometriä”, Christo sanoo. ”Kaksisataa kaksikymmentätuhatta polyeteenikuutiota. Kuutiojen Rolls-Royce. Yhdeksänkymmentätuhatta neliömetriä kangasta laiturilla ja kaduilla. ”
MAYters.
Hän rakentaa laiturit leipäkestävistä asettamalla ensin pitkän linjan Sulzanosta Peschiera Maraglioon, sitten kulmat Monte Isolasta Isola di San Paoloon. Pieniä saarta ympäröivät huolellisesti rikkoutuneet leivänpalat. Laiturit otetaan ja syö, kun illallinen saapuu.
Pari katkarapua. Purra salaattia. Puoli lasillista punaviiniä. "Syö", Jonathan sanoo.
"Me myimme suuren."
"Kuinka paljon?"
"Miljoona kaksi."
"Yksi piste kaksi emm?"
"Joo."
Nyt vanilikakun kiila. Tuore kermavaahto.
**********
Taide ei ole vasta-aine menetykselle. Vain vastaus siihen. Kuten naisen maalaus järven rannalla. Kuin kävellä vesillä kahden viikon ajan. Vuotta uskomatonta suunnittelua ja tarpeetonta vaivaa jotain niin lyhytaikaista. Hän tekee uuden matkan Italiaan. Sitten takaisin New Yorkiin. Sitten Abu Dhabi. Sitten New York. Sitten Italia. Lisää esityksiä. Lisää gallerioita. Lisää museoita. Ehkä Colorado. Ehkä Abu Dhabi. Ehkä.
Tänä iltana hän kiirehti kotiin. Hän työskentelee myöhässä.
"Tekemistä on hulluutta!"
Tällainen kirkas, lyhyt komplikaatio. Ja taiteilijat eivät jää eläkkeelle.
